Talvikot sulassa sovussa — tai sitten ei?

Onko talvikko erakko? Voisinko hankkia talvikolleni kaverin? Kuka tulee toimeen kenenkin kanssa? Ja mitä teen, jos ne alkavat tapella? Kysymykset koskien talvikon sosiaalisuutta ja laumaelämää ovat kaikkein tavallisimpia, ja niihin talvikkokasvattajana törmää jatkuvasti. Kyseessä ei ole mikään kyllä- tai ei-vastattava kysymys, vaan asia on melkoisen monitahoinen ja -mutkainen – ja hyvin hamsterikohtainen.

Itse muistan aloittaessani saaneeni varsin paljon sellaista tietoa, että talvikko olisi pääasiassa erakko. Tämähän ei ole suinkaan pelkästään väärää tietoa, ja parempihan oikeastaan onkin sanoa niin, sillä yksinasumisesta ei talvikolle ole koskaan vahinkoa, mutta epäonnistunut lauma-asuminen saattaa maksaa jopa eläimen tai eläinten hengen.

Useamman talvikon omistajalle on kuitenkin hyötyä, mikäli onnistuu asuttamaan eläimiään esimerkiksi pareittain, yksitoista asumusta on aina vähemmän kuin kymmenen asumusta! Monet talvikot näyttävät myös pitävän yhteisasumisesta ja vaikuttavat elävän onnellisesti kumppaninsa kanssa (ja ovathan ne suloisia yhdessä…). Paino sanoilla ”näyttävät” ja ”vaikuttavat”, sillä todellista ja tutkittua tietoa meillä ei talvikon tunne-elämästä tai kokemusmaailmasta tietenkään ole. Niinpä joudumme toimimaan vähän ”fiilispohjalta” ja fysikaalisten merkkien, kuten paino, massa, yleinen terveys ja pirteys sekä asumuksesta kuuluvat äänet, varassa.

Talvikkoa lemmikiksi hankittaessa kehotetaan yleensä ottamaan yksi eläin. Samasta poikueesta voi tosin ottaa samaa sukupuolta olevat sisarukset, mutta tällöin me kasvattajat hoemme aina mantraa ”ne on sitten varauduttava erottamaan”. Itselläni on kokemuksia niin yhdessä eläneistä sisarista kuin veljeksistäkin, jotka tulivat toimeen maailman tappiin asti, mutta on hyvin tavallista, että aikuistuessaan noin neljän kuukauden iässä sisarukset riitaantuvat. Tämän voi laukaista esimerkiksi uuteen asumukseen siirtäminen tai sitten se ei välttämättä tarvitse mitään tiettyä laukaisijaa ollenkaan.

Aikuinen, yksinasuva talvikko ei hevillä hyväksy kaveria. Ainoan poikkeuksen tässä tekevät tavallisesti vastakkaisen sukupuolen edustajat sekä luovutusikäiset poikaset – tosin välillä sattuu sitäkin, ettei naaras ikinä hyväksy ketään urosta, eikä sitä näin saa astutettua. Näin aggressiivista naarasta ei toki muutenkaan saa jalostukseen käyttää.

Talvikonpoikaset tulevat sukukypsiksi neljän, viiden viikon iässä. Ennen sukukypsyyttä, noin neliviikkoisina, urokset otetaan erilleen ja laitetaan asumaan isänsä tai jonkun muun vapaana olevan uroksen kanssa. Naaraat saavat jäädä emonsa huomaan mielellään niin pitkäksi aikaa kuin emä vain niitä sietää: luovutukseen asti tai mielellään jopa niin kauaksi aikaa, että on nuoren naaraan aika muuttaa sulhasensa luokse.

Urokset ovat yleensä ottaen leppoisampia, mitä tulee uusiin kavereihin. Ne ottavat melko hyvin nuoret, luovutusikäiset poikaset suojateikseen ja totta kai vastaanottavat naaraan hyvin auliisti. Naaraat ovat ongelmallisempia, enkä ikinä yrittäisikään laittaa nuorta, luovutusikäistä naarasta vanhemman naaraan kanssa yhteen. Uroksilla siinä ei ole useimmiten mitään ongelmaa, naarailla taas se ei toimi niin mitenkään. Tai no – poikkeuksia tuntuu aina olevan niin suuntaan kuin toiseenkin.

Minulla oli kerran pikkuinen talvikkouros, joka ei kerta kaikkiaan soveltunut kenenkään kaveriksi – kaikkein kilteimmätkin urokset alkoivat jonkun ajan päästä kiusata sitä! Toisaalta kuulin ruotsalaiselta tuttavaltani kummia; hän oli yhdistänyt Ruotsiin muuttaneen nuoren kasvattinaaraani toisen, samanikäisen naaraan kanssa. Tytöt elelivät sopuisasti yhdessä aina miehelään menoonsa saakka eli noin nelikuisiksi. Minulla ei ole moisesta yhdistelmästä kokemusta, joten en osaa sitä kummemmin kommentoida. Itse olen tottunut asuttamaan naaraat yksin, ellei yhteiselo oman emon kanssa suju.

Nuorista uroksista kasvattajat ovat onnistuneet muodostamaan useamman uroksen poikakoplia, jopa kommuuneja. Nämä syntyvät joko niin, että useamman poikueen luovutusikäiset urokset lyödään yhteen, tai sitten ne asutetaan yhdessä vanhemman uroksen kanssa, mistä mainitsinkin edellisessä kappaleessa. Parhaassa tapauksessa tällaiseen porukkaan onnistuu lisätä aina uusi, luovutusikäinen, kotiin jäävä urospoikanen. Varsinkin useamman hamsterin porukka vaatii hyvin tilavan asumuksen sekä jatkuvaa seuraamista sen varalta, että joku uroksista alkaa kiusata yhtä tai useampaa lauman jäsentä esimerkiksi ajamalla kiusatun aina pois ruokakupilta.

Tällainen tilanne ratkaistaan aina poistamalla kiusaaja laumasta omaan asumukseensa. Oman kokemukseni mukaan useamman nuoren uroksen kanssa elävä vanhempi uros saattaa alkaa kiusaajaksi poikien varttuessa – tai nuorukaiset alkavat härnätä vanhempaa urosta. Meillä pitkäaikaisin poikakommuuni kesti ainakin yhdeksän kuukautta ja se hajosi vain siksi, että aloin yhdistellä uroksia naaraille.

Keskustelua ja ongelmia mutta myös positiivisia kokemuksia synnyttänyt yhteisasumisen muoto ovat eläkeläisparit. Niiden ideana on, että vanhempi, yleensä noin vuoden ikäinen naaras, joka on ylittänyt jo hedelmällisyysiän, yhdistetään uroksen kanssa. Koska talvikot yleensä hyväksyvät vastakkaisen sukupuolen edustajan, ei järjestelyssä pitäisi olla pulmia. Ongelmia ovat kuitenkin aiheuttaneet naaraat, jotka – kenties nuoruudessaan ilman mitään ongelmia uroksen kanssa asuttuaan – eläkeiässä tulevatkin aggressiivisiksi uroksia kohtaan. Osa kasvattajista on pannut merkille, että tämä tuntuu kulkevan suvussa. Toiset pariskunnat taas elelevät koko loppuikänsä sopuisasti yhdessä ja vaikuttavat voivan hyvin.

Yhdessä asuvista talvikoista on syytä muistaa se, että jos ne erotetaan esimerkiksi näyttelypäivän ajaksi toisistaan, ne eivät välttämättä enää illalla hyväksy enää toisiaan vaan ovat vieraantuneet liiaksi. Tämä on hyvin tavallista. Aina ei kuitenkaan näin käy – olen vuorokauden erossa olon jälkeen onnistunut yhdistämään nuoren naaraan takaisin emälleen ilman ongelmia! Molemmat naaraat olivat kyllä aivan poikkeuksellisia, joten yleisesti voidaan sanoa, että emä ja tytär vieraantuvat toisistaan hyvinkin nopeasti, urokset ovat tässäkin suhteessa hieman helpompia.

Olipa kyse sitten mistä yhteisasumisen muodosta hyvänsä, on mielestäni tärkeää, että kasvattajat huomioivat jalostustyössään muiden tekijöiden ohella myös sen, kuinka talvikko suhtautuu lajitovereihinsa. Uskon, että jalostuksella voidaan vaikuttaa talvikoiden sosiaaliseen luonteeseen. Ilokseni olen pannut merkille, että tällainen suuntaus onkin nostanut päätään ja kasvattajat (allekirjoittanut mukaan lukien) kiinnittävät nykyään huomiota paitsi luonteeseen myös sosiaalisuuteen. Kasvattajan kannalta unelmanaaras ainakin on sellainen ihana eläin, joka on helppo yhdistää urokselle, sietää omia naaraspoikasiaan pitkäänkin kanssaan, ja lopulta menee mukavasti yhteen uroksen kanssa eläkeläispariksi. Välillä tällaisiakin eläimiä löytää!