Talvikot luonnonvaraisena

Venäjänkääpiöhamsteri talvikko on suloinen, leppoisa pallero, jollaisia monelta meistä löytyy kotoa. Puruissa mönkivää, ruokakuppia tonkivaa tai pyörässään viilettävää otusta katsellessa ei välttämättä tule ajatelleeksi sen lajin alkuperäisiä, villejä juuria. Varsinkin siitä ainaisesti syliin halajavasta, hellyydenkipeästä yksilöstä kesytön aroelämä on mielikuvana kaukana. Talvikot ovat kuitenkin suhteellisen tuoreita lemmikkieläimiä.

Kirjoittaja Karoliina Ylinen, lisäyksiä viimeiseen kappaleeseen tehnyt Veera K.

Historiaa

Tiettävästi ensimmäisen kerran venäjänkääpiöhamsteri talvikon löysi saksalainen, Venäjällä työskennellyt tiedemies Peter Simon Pallas vuonna 1773. Pallas kuitenkin piti sitä vielä hiirenä. Lajin nykyisessä tieteellisessä nimessä Phodopus sungorus sana ”sungorus” viittaa Džungariaan, Luoteis-Mongoliassa sijaitsevaan aroiseen alankoon. Džungarian lisäksi luonnossa elävää talvikkoa tavataan tai on tavattu muun muassa Siperiasta, Pohjois-Kiinasta ja Kazakstanista.

Meni kuitenkin pari sataa vuotta ennen kuin ensimmäisiä lajin edustajia pyydystettiin. Ensimmäiset talvikot otettiin kiinni Siperiassa, lähellä Ormskin kaupunkia vuonna 1968. Ne päätyivät ensin venäläiseen yliopistoon tutkittaviksi ja kasvatettaviksi, mistä ne kulkeutuivat Saksaan Max Planck -instituuttiin. Sieltä brittiläinen St Mary’s University toi talvikoita Isoon-Britanniaan 70-luvun puolivälissä, ja muutamaa vuotta myöhemmin englantilaiset hamsteriharrastajat löysivät ne.

Elinolosuhteet

Talvikot elävät luonnossa kuivilla ruohikkoaroilla ja puoliaavikoilla, joilla päiväsaikaan saattaa olla erittäin kuumaa mutta yöllä pakkasasteita. Tämän vuoksi ne asustavat maanalaisissa sokkeloisissa tunneleissa, jotka voivat olla parinkin metrin mittaisia. Ne usein valtaavat toisen jyrsijän kaivaman tunnelin ja muokkaavat sen tarpeitaan vastaavaksi mutta myös kaivavat itse. Sokkelot koostuvat käytävistä ja useista kammioista, joita on eri tarkoituksia varten: pesiä nukkumista varten, ruokavarastoja ja vessa-alue.

Talvikot asuvat koloissaan yksin tai kumppanin kanssa. Pesä sisustetaan arolta saatavilla materiaaleilla kuten lähinnä kuivalla ruoholla, toisinaan jopa lampaanvillatukuilla. Luonnossa talvikot ovat väritykseltään normaaleita, mikä toimii suojavärinä. Talvella ne vaihtavat paksuun ja vaaleaan tai valkoiseen talviturkkiin. Kylmien öiden takia niiden turkki on muutenkin paksu ja samasta syystä jalkapohjissa on karvoitusta. Talvikoiden yöelämä on niiden villin historian perua: ne lähtevät liikkeelle pimeän turvin etsimään ravinnokseen erilaisia ruohoja, siemeniä sekä pieniä hyönteisiä.

Lisääntyminen

Vankeudessa talvikot kykenevät lisääntymään periaatteessa vuoden ympäri, joskin talvella lyhenevä päivänvalo vaikuttaa kesytalvikkojenkin lisääntymiseen.

Luonnossa talvella lisääntyminen ei ole mahdollista. Uros ja naaras muodostavat parin aikaisin keväällä, saavat kevään ja kesän mittaan useita poikueita kunnes syksyn tullen lisääntymiskausi päättyy. Talvikon luontaisia vihollisia ovat muun muassa ketut, kärpät ja eri kokoiset petolinnut, ja vain mahdollisimman suuri jälkeläismäärä takaa sen, että ainakin osa selviytyy täysikasvuiseksi saakka. Kuten talvikkokasvattajat tietävät, naaras voi tiinehtyä uudelleen heti poikasten syntymän jälkeen. Mikäli syntynyt poikue kehittyy hitaasti, luonnonvarainen talvikkonaaras kykenee viivästyttämään uuden tiineyden etenemistä mutta myös tiinehtymistä useita päivä, jopa yli viikonkin.

Luonnossa tavallinen poikuekoko on 3–5 poikasta. Kolmen viikon iässä poikaset ovat jo täysin itsenäisiä ja mikäli kaikki on mennyt hyvin, naaras synnyttää uuden poikueen. Ei tiedetä tarkalleen, missä vaiheessa emo alkaa hätistellä poikasiaan pois, mutta luultavasti neljän viikon etapin jälkeen. Noin kolmen kuukauden iässä poikaset ovat valmiita itsekin lisääntymään, ja viimeistään tässä vaiheessa niiden on löydettävä oma pesäkolo ja kumppani. Luonnossa talvikot elävät vain noin vuoden verran, joten kovin montaa lisääntymiskautta eläimet eivät ehdi elää. Yhdellä uroksella on yleensä yksi naaras, mutta toisinaan useampi lähekkäisissä tunneleissa asuva naaras kuuluu saman uroksen haaremiin. Tällöin uros asuu vuoronperään kunkin naaraan luona.

Villit talvikot lemmikkeinä

Talvikoita elää luonnossa edelleen, ja niitä on pyydystetty 1960- ja 1970-lukujen jälkeenkin Siperiasta ja Kazakstanista.

Hollantilaisilla ja saksalaisilla hamsterikasvattajilla on hallussaan luonnosta pyydystettyjä yksilöitä ja niiden jälkeläisiä, ja esimerkiksi Saksassa nyt jo lopettanut Hosannah’s hamsula erikoistui villisukuisten talvikoiden kasvattamiseen.

Saksantuontien kautta näitä mielenkiintoisia, villitalvikoita sukutaulussaan pitäviä eläimiä on saatu muutama myös Suomeen geenipoolia rikastuttamaan.

Villien talvikoiden kautta on myös voitu vertailla sitä, kuinka ihmisen tekemä jalostustyö on vaikuttanut lajin ulkonäköön. Luonnosta pyydystetyillä talvikoilla on havainnoitu olevan hieman erilainen väritys asuinalueesta riippuen: jotkut ovat selvästi tummempia, ja toiset vaaleampia. Näiden ruumiinrakenne on kuitenkin selvästi kapeampi ja urheilullisempi, ja muistuttaakin melko paljon monia eläinkaupasta löytyviä talvikoita joita ei ole jalostettu mitään näyttelystandardeja silmälläpitäen.

Ne luonnonsukuiset talvikot, joita meillä täällä Suomessa on ollut, ovat olleet luonteeltaan melko kesyjä ja erittäin aktiivisia, ja suhtautuneet erittäin ystävällisesti tuntemattomiin lajitovereihinsa.

Lähteet:

• Baglin, David: Winter White Russian Hamsters. http://www.grantforrest.me.uk/hamsoc.org.uk/journal.php?article=Winter_Whites&ref=varieties&page=winterwhites
• Djungarian hamster. http://en.wikipedia.org/wiki/Djungarian_hamster
• Zachrau, Andrea: Hosannah’s Wildfang-Nachzuchten des dsungarischen Zwerghamsters. http://dsungare.de/wfnz.html

Julkaistu SHY:n jäsenlehti Poskipussissa 4/2012.